En enää muista mitä viimeksi kirjoitin. Toisaalta ehkä? hyvä. En lue edelliskirjoitusta, enkä muutenkaan oikolue tekstejäni ennen julkaisemista. 

Alamäkeä toistaiseksi ja omat ajatukset aivan solmussa. Eilen oli lääkäri ja tänään terapia. Nyt pitäisi alotella uutta lääkitystä. mielialaatasaavia. Saas nähdä mitä ne aiheuttaa. Olen aika arka lääkkeissä, jotka vaikuttavat keskushermostoon. Tämäkin lääke, jonka aloitan on virallisesti kehitetty epilepsiaan. Jostain syystä se toimii myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, mutta asiaa ei ole sen tarkemmin tutkittu, että miksi se auttaa tähän kyseiseen diagnoosiin ja mitä ko. lääke "tekee" aivoissa/aivoille. Oikeastaan mun on pitänyt aloittaa tämä lääkitys jo aika sitten, mutta en rehellisestisanoen ole uskaltanut. Nyt on varmaan pakko, koska ei tällaisestä vuoristoradasta mitään tule, jäisi olotiloista huiput ja montut pois.. olisi tasaista.. kai.. ehkä. Tuleekohan minusta sitten tasaisen tylsä, jos tulee niin sekin voi masentaa.. luulisin.. jos kaikki vaan tuntuu samalta. En tiedä. 

Juhlimiset saa ainakin unohtaa. No.. en ole muutenkaan käynyt baareilemassa kahteen kuukauteen. Toisaalta ei ole edes tehnyt mieli käydäkään missään. Hyvinpitkälti lojunut sängyssä ja sohvalla.

Nyt on kaksi viikkoa sairaslomaa. Odotan aikaa lastenvalvojalle sekä MTK:n eli mielenterveyskeskuksen hoitoneuvotteluun. Siellä mm. ratkeaa olenko työkykyinen, koska ympäristö (ihan missä tahansa) stressaa ja kuormittaa, väsyttää.. kaikki ylimääräinen häly ja hälinä uuvuttaa. Haittaa keskittymistä ja ajatustenjärjestystä. Puhuminen ja ajatuksenjuoksu katkeaa jos taustalla on meteliä, olen alkanut miettimään olisiko minulla asperger/autismin-tyyppistä taustalla. Tuskin, mutta sellaistakin olen ajatellut. 

Olin vanhempieni luona eilen haravoimassa. Ollaan saatu välit nyt kondikseen mikä on hyvä asia. Ovat nyt tajunneet tilani vakavuuden ja, että en vaan voi asioille mitään. Tämä ei johdu asenteesta. Turhauttaa, kun haluaisin niin paljon saada aikaiseksi, mutta kun ei kykene tekemään. Joka paikkaa särkee ja sattuu, haravoinninjälkioireilua ja joku virus pesinyt näemmä keuhkonisopukoihin. Kurkku ja oikeanpuoleinen keuhko on KIPEÄ, korvaa myös särkee. Huomenna menen tohtorille. Otin kaksi särkylääkettä.

Pitäisi kohta varmaan hommata lääkkeilleni dosetti, senverran nuita "nameja" popsittavana niin helpottaisi kummasti.

Olen myös viimepäivinä miettinyt alanvaihtoa. Hoitotyö on minulle rakas. Saan työstäni niin paljon irti ja tunnen itseni tarpeelliseksi. Asiakkaat ovat ihania ja tärkeitä. Saan paljon hyvää palautetta työstäni ja voin sanoa olevani hyvä ammatissani. MUTTA työvuorot. Vuorotyö. Ne ei oikein sovi tähän taudinkuvaan. Sekaisin olen kuin käkikello. Ehkä kauneudenhoitoalaa.. mutta se maksaa melkein 6000e! Kosmetologi-maskeeraaja olisi niin vau! Ammattikouluissakin kyllä kauneusalanperustutkintoja on, mutta ei lähelläkään omaa paikkakuntaani ja muuttaminen lapsen vuoksi mahdotonta. ja työllistäisikö kauneusala pidemmänpäälle. Mietin myös hoitoalan suhteen osa-aikaista työaikaa, tarkoittaen kohdallani osa-aikaista työkyvyttömyyseläkettä. Mutta raha... tulot menisi minimiin. Voisin hommata ripsiteknikonpaperit. Voisin olla hoitoalalla ja tehdä ripsiä toiminimellä omien voimien mukaan. En tiedä.

Lapsi on nyt isällään tämän viikon ja tulee sunnuntaina kotiin. Olo on aina masentunut, kun lapsi ei ole luonani. Silloin, kun lapsi on luonani niin jaksan edes yrittää, jaksan hymyillä, lapsi tuo niin paljon iloa, rakkautta ja elämänvoimaa. Hieman surettaa, kun lapsi ei haluaisi mennä isänsä luo.. "Haluan olla äidin kanssa." Surettaa, kun en aina ole kykenevä olemaan lapsen kanssa. Toivon todella, että uusi lääkitys auttaa. Olen valmis kokeilemaan, lapseni ja itseni vuoksi.

Nyt pysähtyi ajatus.

Työpäivä meni hassulla, muutaman tunnin unilla. Onneksi oli lyhennetty kuusituntinenpäivä. Aamulla mua nauratti, vaikka olin väsynyt ja nukkunut todella vähän. Nauratti miten työkollegat olivat niin väsyneennäköisiä. Nauroin ääneen ja kysyin yleisesti ääneen "Väsyttääkö?". En tiedä mikä siinä huvitti, mutta mulla oli hauskaa. 

Työvuoron jälkeen se nukkumattomuus sitten kostautui. Kävin veljeni luona kylässä ja puolet kyläilyajasta vetelin hirsiä. Yksiössä, missä samassa huoneessa kolme aikuista, oma lapseni, minä, asunnonomistajan sänky, televisio ja playstation. Lähti kirjaimellisesti taju. Olin aluksi kyllä hetken hereillä, mutta en ollenkaan läsnä. Vaivuin sellaiseen unen-ja valveen yhteistilaan missä ei enää havainnoi mitä ympäristössä tapahtuu, eikä kuule vaikka joku puhuisi mulle. Sellaisia "unihalvauksia" on tullut useasti, mutta nyt lähiaikoina ei ole ollut. Nukahdin samantein, vaikka kyläilijät huusivat yhteen ääneen television kanssa. En vaan kuullut sitä, tavallaan. Nukuin 30min. ja olo oli heti parempi pienten kauneusunien jälkeen. Tosin olin yhtä kalpea zombie ulkoiseltaolemukselta, mutta henkinenolo ja jaksaminen palautui.

Tämä päivä on tuntunut kovin pitkältä ja jotenkin ajantaju kadoksissa. Tein äskettäin kaalilaatikon, keitetyn kaalin aromi on kertakaikkisen hurmaava. Kaali on nyt halpaa ja laatikosta riittää ruokaa useammalle päivälle. Puolukkahilloa on myös iso purkillinen ja maitoa monta litraa. 

Ennen laatikontekoa yritin aloittaa kutomaan villasukkaa. Oon alottanut ensimmäisen sukkaparin sukan urakan ainakin kymmenettäkertaa. Purkanut ja aloittanut, purkanut ja aloittanut. Pari kertaa viskassut sukkapuikot hevonpusikkoon. Täytyy ehkä katsoa uusiksi Youtubesta Marttojen villasukankutomisvideo uudelleen. Vähän tehnyt sitäsuntätä,istunut ja maannut sohvalla tässä illanaikana, pessyt pyykkiä, vähän siivosin, pyyhin puolet ruokapöydästä, poistelin hintalappuja uusista vaatteistani ja viikkasin vaatteet keittiönpöydään puhtaallepuolelle. Sitten tarvitsinkin pöytätilaa, joten nostin vaatteet keittiöntuolille, tyhjäsin tiskikoneen puhtaat astiat, osan kaappiin ja osan keittiön työtasoille mm. muovirasiat, kulhot. Niin selkeää hypomaniaa, tekee kaikkea, mutta mihinkään ei osaa kauaa keskittyä ja asiat tehdään puolitiehen, ei loppuun asti. 

Jojoilua, levottomuutta, unettomuutta, väsymystä, stressiä, naurua, hiljaisuutta, puhetulvaa, ahdistusta... Olotilat vaihtelee päivänmittaan useammankerran. Hermojenkiristystä, ärsyyntymistä.  Nämä tunnemyllerrykset oman kehoni sisällä, päänsisällä. En juurikaan päällepäin anna näkyä jos ärsyttää. Kun saisi edes itkettyä, huudettua, raivottua...mutta ei niin ei, en kehtaa enkä halua. Hankalinta nyt, kun ei pysty olemaan oikein läsnä tai keskittymään.

Epätoivo ja suru tuli myös käymään tänään, hetkellisesti. Luulin jo, että jahas jahas, masennustako kehiin. Mutta ei, ei ole vielä sen aika. Sen tiedän, että se on seuraavaksi. 

Tämä loputon yksinäisyys vaan repii minut hajalle pala palalta. 

Tuomittu kulkemaan näin.

Yöllä tuli piehtaroitua lakanoissa puol neljään asti. Tuntu, että päässä jylläs ja ajatukset juoksi juoksemistaan. Ne juoksi niin nopeasti, että en pysynyt niiden perässä. En tiennyt mitä oikein ajattelin, paljon kaikkea ja yhtäaikaa. Eniten ajattelin varmastikin sitä millä saisin ajatukset loppumaan, miten saisin nukahdettua ja, että miksi ei uni tule jo. Sitten ajattelin, että syön muussattua banaania kera luonnonjogurtin ja rauhoittavan. Lääke oli ehkäpä virhe, koska aamulla ei todellakaan soinut Virve Rostin esittämä kappale "Oon voimissain".

Yritin herätä, mutta ei onnistunut. Silmäluomet painoivat aivan järjettömästi. Kuulin unenläpi miten poikani yritti herättää mua. "Äiti herää, herää, ei nukuta enää". Äiti nukkuu vielä vähän, äitiä väsyttää. Keho painoi kuin lyijy. Piti lähteä sinne maalaismarkkinoille, mutta sinne asti ei päästy. Klo 12 varsinaisesti heräsin vasta. Lapsi oli sillävälin kastellut hanan alla pari käsipyyhettä ja levitellyt tavaroita pitkinpoikin. Siitä en voi syyttää kuin itseäni. Mutta en kertakaikkiaan vain herännyt. Nämä on sellaisia tilanteita, kun alkaa hälytyskellot soimaan päässäni. Miten vihainen olen itselleni, maailman huonoin äiti. Miksi en pysy hereillä vaikka haluaisin. En vain voi sille mitään. Ja tuntuu äärimmäisen pahalta kirjoittaa asiasta tänne, koska myös häpeäntunne on olemassa.

Lapseni on omatoiminen. Hän oli valmistanut itselleen leivän, osaa ottaa vettä hanasta juodakseen, syönyt nakkeja suoraan paketista. Klo 11 lapsi tuli pyytämään apua porkkanaletupaketinkannen avaamisessa. Mä en saanut sitä auki! Käsissä ei kertakaikkiaan ollut mitään voimaa saatika tuntoa. Tämän aamuinen episodi on onneksi erittäin harvinaista, mutta lapsen läsnäollessa tällaiset tapaukset eivät ole sallittuja. Lapseni on rakkainta ja tärkeintä minulle maailmassa. Huolehdin hänestä niin hyvin kuin vain pystyn, olen hankkinut myös tukitoimia äiti-lapsi-perheellemme. Käyn n. kerran viikossa-kahdessa viikossa kunnallisessa terapiassa, meillä käy joka toinen vko lapsiperheiden kotipalvelun työntekijä ja joka toinen vko lapsi asuu isänsä luona. Nämä tukitoimet ja järjestelyt ovat auttaneet omassa jaksamisessani. Tämän aamuinen vain on jotenkin niiiiiin anteeksiantamatonta. Miksi en pystynyt heräämään!!? Miksi en vain noussut ylös!!? Miksi se ei ole helppoa??!! Juuri eilen terapiassa terapeutti kysyikin miten näissä oloissa pystyn huolehtimaan lapsesta. vastasin, että minä pidän, on pakko, haluan pitää huolta. Miksi ei haluaminen vaan aina auta?!

Onni onnettomuudessa... Aamunaikana ei ollut sattunut mitään... vaikka olisi voinut. Lapsi on tottunut, että äiti nukkuu välillä ja äitiä väsyttää. Hän ei koe turvattomuutta, koska äiti on kuitenkin läsnä vaikka äiti nukkuu. Äiti kyllä havahtuu unesta, jos hän herättää, mutta hän ei välttämättä kykene nousemaan vuoteesta. Klo 12 kuului huudahdus "Äiti! Sinä heräsit!" Lapsi tulee halaamaan ja suukottamaan poskella ja toivottaa lisäksi hyvää huomenta.Söimme, puimme ja lähdimme eräään kauppakeskuksen hintasirkukseen mummon kanssa. Aurinko kirveli silmiäni ja tuntui vain loputon väsymys, haukottelin koko automatkan kauppakeskukselle, vaikka kello jo läheni puolta kahta.

Menimme heti kahvilaan. Tilasin ISON vanilja latten ja vuohenjuustobagelin. Hämmennyin, kun myyjätär laittoi bagelin sipuleineen, lehtisalaattineen, tomaatteineen ja vuohenjuustoineen mikroon!! Salaatti meni reunasta aivan ruskeaksi, toisinsanoen paloi ja kuivettui. Ihmettelin asiaa ääneen, että miten salaattia voi lämmittää mikrossa tai ylipäätään edes lämmittää?? Bagel kuulemma kuuluu tarjoilla lämpimänä, mutta eikös yleensä kasvikset lisätä väliin lämmittämisen jälkeen. Ainakin minun mielestäni. Sanoin myyjättärelle, että okei, syödään sitten näin... Oli se ihan ok, mutta mitä h*l*ettiä, mikrotettua lehtisalaattia, ei käy järkeeni vieläkään.

Lapsi sai ostosreissulla hienot Gore-tex-kengät, ilmaisen karamellipussin, laski liukumäkeä, halasi dinosaurusasuun pukeutunutta tyyppiä, rapsutti elävää käärmettä. Itselleni hieman vaatteita shoppailin ja paras löytö, yli puolenvuoden haave toteutui. Musta huopahattu. Miten yksi hattu voi saada aikaan hyvän mielen, miten yksi hattu voi sopia päähäni kuin hansikas käteen, miten yski hattu saa spesiaalin- ja itsevarmanolon. Olen aina ollut sitä mieltä, että hatuissa on taikaa. Mustan päähineen vastapainoksi ostin paljon vaaleanpunaista, söpöä, pörröistä ja lämpöistä, ennenkaikkea tyylikästä. Olen rock-ja metalhenkinen ihminen, uskokaa tai älkää ;)

Lapsi lähti mummolaan yökylään, koska itselläni on kunnia päästä ansaitsemaan huomenna aamulla kaksinkertaista palkkaa per tunti. Olot ja fiilikset hieman tasaantunut, mutta mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma ja hypomania.

Ehkä saan nukutttua ellen soimaa itseäni aamuntragedian aiheuttamilla traumoilla. Yritän silti nukahtaa ja toivon, että se riittää.

Hyvää yötä!

Päätin perustaa blogin ihan sen vuoksi, että olisi apua omien ajatusten jäsentämiseen, saisi oloa kevennettyä kirjoittamalla, antaa todellisemman kuvan kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, kirjoituksillani laajentaa näkökulmia, kertoa uskaliaan avoimesti elämästäni ja ajatuksistani toivoen kommentointia ja keskustelua niin positiivis-kuin negatiivissävytteisesti.

Kirjoitan puhekielellä, niinkuin itse puhuisin omalla suullani, kirjoitusvirheitä on, mutta ei anneta niiden häiritä. Kirjoitan suoraan mitä aivoni sanelevat senkummemmin miettimättä.Kirjoitan suorasanaisesti ja kaunistelematta kaksisuuntaaisen mielialahäiriön eri vaiheista, omasta elämästäni. Silloin, kun olen masentunut, hypomaaninen tai manianvallassa. Kirjoitan niin kuin miltä milläkin hetkellä tuntuu. Teksteilläni ja sanomisillani ei ole tarkoitus loukata ketään. Puhun itsestäni, koska tässä maailmassa omasta itsestä puhuminen on kaikkein turvallisinta, en sotke blogiini yhteiskunnallisia asioita tai ota kantaa kuin omiin asioihini ja olotiloihini. Vaarallisinta on menettää oma maine, mutta koska mainetta ei ole koskaan ollutkaan niin eipä tässä vaaroja piile. Olen rehellinen itselleni ja ennenkaikkea teille. Ainoa ketä voin kirjoittamisillani loukata niin omaa itseäni. Kaikki muut ensin, koska minulla ei ole merkitystä. Tärkeintä on, että muilla on asiat hyvin ja muut ovat onnellisia, minulla ei ole merkitystä.

Ajatus on tänään(kin) harhaillut. Yli viikko maniassa. En nuku ja jos nukun niin näen väkivaltaisia unia menneisyyteeni liittyvistä ihmisistä, murhaamista, kidutusta, riitelyä, fyysistä kipua. Olo on ollut hyvin ahdistunut. Nukkumisen jälkeen en tunne oloani levänneeksi, koska aivot ovat olleet toiminnassa koko yön. Unet ovat niin todentuntuisia, että ne sotkeentuvat herkästi todellisuuteen. Välillä ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua. Epätodellisuudentunteita, jännitystä, päätä kiristää ja kaikki ärsyttää. Kaikki ympärillä olevat ihmiset vaikka se ei johdu heistä vaan minusta. heissä ei ole mitään vikaa vaan minussa.

Kävin tänään kaupassa. Se sujui ihan ongelmitta, mutta miksi kaikki tuijottivat? Näkikö joku, että olen kalpea, väsynyt ja huolittelematon, ahdistunut ja peloissani. Katsoiko ne mun leukaan puhjennutta finniä vai katsoiko ne mun kirkkaanpunaisia hiuksiani vai katsoiko ne vain koska kävelin vastaan. Kukaan ei tosin hymyillyt vaan katsoivat hyvin epäilevästi, toiset surullisestikin. Vai johtuiko se siitä, että minä en hymyillyt. En tiedä. Näissä oloissa kaupassa on kamalaa tai ylipäätään kamalaa on kaikkialla missä on ihmisiä.

Puhelimessa en ole pystynyt puhumaan. Hermo kiristyy, kun kuulee puhelimen toisessapäässä puhujan äänen. Eikä se johdu siitä, että henkilö joka soittaa olisi ärsyttävä vaan se ettei jaksa kuunnella ketään, kun oma olotila on niin kireä.

Huomenna menemme torille maalaismarkkinoille. Menen vaikka en haluaisi, menen vaikka muuten en menisi, koska se on lapselleni tärkeää. Yritän, joka päivä yritän kaikkeni, välillä se ei vain riitä eikä yrittäminen välillä auta. Tässä olotilassa pystyn vielä toimimaan, mutta rajoitetusti. Tunnistan itseni ja oloni, mitä milloinkin voin ja mihin voimani riittävät. 

Nyt alkaa ajatus harhailemaan, päätä kiristää, niskat jännittyy ja koko kroppa  jännitystilassa. Sen vuoksi ei veri kierrä kunnolla ja palelen. Jännä miten ihminen pystyy "lukitsemaan" verenkiertonsa tai ainakin jollain tapaa estämään kunnolla sen virtauksen. Olo on oikeastaan levoton, väsyttääkin, mutta en usko unen tulevan.

Tänään kävin terapiassa. Suosittelivat rauhoittavia "iltapalaksi" ja muutenkin olivat huolissaan oloistani. Mutta mitä siitä huolestumaan. Tällainen olen aina ollut. En koe diagnoosejani sairaudeksi vaan enemmänkin persoonallisuuteni nimikkeiksi.  En koe itseäni sairaaksi, eivätkä diagnoosien saaminen ole minua muuttanut ihmisenä. Ainoastaan tiedostan nyt asioita paremmin. Kurjinta vain on, että tällaisena tämä tulee aina jatkumaan. Hypomania ja masennus haittaavat voimakkaimmin olemista ja elämistä. Masennus kaikista pahin, silloin en kertakaikkiaan tee mitään, tai teen: NUKUN ja MAKAAN, masennuskautena jo ne itsessään ovat uuvuttavia, nukkuminen ja makaaminen. Se on kamalaa! Kerron siitä sitten enemmän, kun on sen aika.

Hypomaniaa ennen edelsi mania. Jos voisin valita niin olisin maniassa aina. Se on euforinentila suorastaan ja kukoistan, silloin olen niin yltiöonnellinen, olen aikaansaava, sosiaalinen ja minusta on vaikka mihin, omasta mielestäni. Huipulta onkin sitten kova pudotus alas todellisuuteen, kun alkaa masennus tai hypomania puskea päätään. Mutta hypomaniasta sitten lisää, kun on sen aika.