Kurkkua kuristaa, itkettää, ahdistaa... Tää pohjaton yksinäisyys... Mihinkään olla tervetulleita eikä kukaan auta. Tappotyöputki tulossa, ke tykypäivä, to alkaen 4 yötä, YKSI VAPAA, Ilta, ilta, aamu, aamu, aamu, yö, yö... Soronoo sanon minä. Asunto lähtee myyntiin ja vaihdetaan paikkakuntaa.. Jos sais tilaa hengittää ja mielenrauhan, pääsis elään omaa elämää..

 
Voisko joku tulla ampuun mun aivot pellolle?? Ihan sama oonko täällä enää. Kukaa muistais. Kukaan ei kaipaisi. Onko tää saatana mitään elämää, pelkkää vitun virtuaalimaailmaa päivästä toiseen. Kukaan halua tai pyydä kylään, ketään käy meilläkään. Paskaa, paskaa, paskaa. Kun vaan kaikki loppuisi, fiilis et päätepiste on tässä. Yksi Facebook kaveri vähemmän, not big deal.
 
Näin päivitin Facebookiin. Oon ehkä ollu 2vko syömättä, tai et syönyt ehkä leivän päivässä, tai aamupalan.. en oikein muista.. Sinkoilen sinnetänne ja aikapaljon shoppaillu vaatteita ja meikkejä.. Kotona en ole tehnyt oikein mitään, tai pesin pyykit toissa päivänä, koneessa ovat vieläkin. 
 
 
Meni isän kanssa välit poikki, myös lapsen isän kanssa johtuen hänen naisystävästään.. tukiverkosto on olematon ja joudun harkitsemaan lapselle sijaisperheen siltävaralta jos vointini romahtaa enkä ole kykenevä huolehtimaan lapsesta. Lapsen isä näissä tilanteissa aina auttoi, mutta nyt muuton myötä ei enää. 
 
Tuntui todella pahalta, kun oltiin lapsen kanssa käymässä vanhempieni pihassa häthätää. Isä tuli juuri silloin töistä ja ensimmäisenä vihainen katse ja sanoo "Ette kai tänne vaan oo tulossa tänään. Älkää tulko tänne." Lähdettiin menemään, ei ollut aikomustakaan mennä sinne sisätiloihin, piti vaan käydä. Sanoin asiasta äidilleni ja isä soittaa perään mitä menin äidille vasikoimaan. Nyt ei voida mennä sinne enää ollenkaan. Sitä on vaan niin yksin, niiiiiin yksin, ei ketään. Ei ystävää, ei kyläpaikkaa, mihin vittuun mennä tai mistä pyytää apua. Oon niin finaalissa, tuntuu pahalta kun ei kukaan ymmärrä eikä välitä.
 
Avasin siiderin, join ja kirjoitin ruutupaperille jäähyväiskirjeen:
 
Hei rakkaat!
 
Mulla on ollut todella paha olla pitkänaikaa. En jaksanut enää taistella, mä olin vaan niin väsynyt. Sellainen väsymys, joka ei nukkumalla katoa.
 
Te pärjäätte ilman mua, poika pärjää. Äiti ei ole mikään äiti, jos ei jaksa lapsestaan huolehtia. Yritin, yritin niin kovasti lapsen syntymästä asti, kunnes voimat loppuivat. Rakastan poikani sinua aina!
 
Tämä loputon yksinäisyys ja ihmisten ymmärtämättömyys väsytti. Tämä itseni kanssa kamppailu. Jokainen päivä kysymysmerkki. Elämäni eletty, en vain nähnyt enää valoa tai tulevaisuutta kohdallani. Kukaan ei olisi voinut enää auttaa mua, koska päätökseni olin jo tehnyt.
 
Mulla on nyt hyvä olla, rauha. Ei tarvitse kärsiä enää, tuntea mitään tuskaa.
 
Kyllä suru menee ohi. Olette rakkaita aina. Halusin näin vaikka itsekkäinteko maailmassa, mun on nyt hyvä.
Älkää vihatko minua.
 
Rakkaudella "Surusoinnutar"
 
Mikä päivä nyt on? Alkuviikosta aamuisin oksentelin vatsahappoa, joka poltti kurkun aivan kipeäksi. Oksensin , koska henkisesti niin paha olla. Auringonvalosta tulee huono olo. Silmiä särkee, päätä särkee. Ympäristö ja hälinä väsyttää. Mun ei tarvitse tehdä mitään ollakseni väsynyt. Väsymys on ja pysyy, pahenee jos ympäristössä on meteliä. Se uuvuttaa.
 
Miten voin nousta tästä suosta enää ylös. Miksi kukaan ei auta? Miksi kukaan ei halua auttaa? Mitä mun pitää tehdä? Jos ei olisi lasta, tietäisin mitä tekisin. Haluisin tappaa itseni, mutta en voi. Jos voisin niin tappaisin. Syntymästä tähän päivään elämä ollut yhtä kärsimystä. Silloin, kun sain ensimmäisen kerran burn outin, kerroin elämäntarinani työterveyslääkärille. Lääkäri alkoi itkemään, katsoi mua ja sanoi, miten sä olet jaksanut kantaa tuon kaiken. Sä olet todella vahva.
 
En jaksa olla enää.